Luomiskertomus, taivas ja muu

 

Mytologioissa pääjumala tai jumala joka toimii yksin tai luojajumala, on usein hyvin lähellä kristinuskon Jumalaa, ja varsin pelkistetty, ja jopa joissakin tapauksissa nimetön ja ihmismäinen. Luomiskertomuksissa varsin yleistä on, että kaikki alkaa ns. ei-mistään. Ihmiset tai koko maailma syntyy savesta. Alussa maailma on aina jokseenkin abstrakti, ja se saa meidän tunteman muodon vasta lopussa jonkin surrealistisen tapahtuman johdosta. 

Käsityöllä tuntuu olevan varsin iso rooli monessa mytologiassa. Jumalolennon luomistyötäkin jopa verrataan käsityöhön. Usein ompelemiseen. Vuodenaikojen ja ilmansuuntien olemassaolo halutaan jostain syystä aina selittää jollakin personifikaatiolla, ikäänkuin se toisi maailmaan jotain järjestystä. Voisi myös katsoa niiden olevan järjestyksen personifikaatioita.

Enkelimäisiä siivekkäitä ihmisiä esiintyy lähes jokaikisessä mytologiassa. Taivaan suhteen ollaan monessakin mytologiassa sitä mieltä, että joku pitää sitä ylhäällä. Taivas tuntuu olleen iso mysteeri ihmisille muutenkin alusta asti, ja suhdetta siihen kuvaa varsin hyvin satu Pikku kanasesta joka pelkäsi että taivas putoaa niskaan. Uskon sen olevan jopa piilokritiikki mytologioita kohtaan. 

Tuulen, ilman ja vastaavien personifikaatiolla on lähes aina siivet, ja usein sillä on muutenkin iso merkitys mytologiassa. Ilmeisesti syynä merenkäynti ja kalastus. Auringon palvonnastakin esiintyy jälkiä monissakin mytologioissa. Useimmat jumalat ovat jopa aurinkomaisia tai valoisia ja tähtimäisiä.

On siis varsin loogista ajatella että ihminen on aloittaessaan selityksiä maailmaan etsivän luomiskertomuksen tarinan kertomiseen katsomalla taivaalle ja tutkimalla sitä. Taivas jo itsessään näyttää abstraktimmalta kuin maan päällinen maailma alhaalta katsottuna, joten ei ole mikään ihme että luomiskertomuksetkin ovat varsin abstrakteja ja surrealistisia.

 

 

Ihmisen ja jumalien välinen suhde

 

 

Useimmat jumalat ovat sotureita tai kuninkaallisia. Yhtä ylhäisiä kuin ihminen kyseisellä aikakaudella ylhäisimmillään. Yleisin ihmis päähenkilö on soturi. Sanoma tuntuu olevan, että täytyy joko juosta naisten perässä, kullan perässä tai heilutella miekkaa, tai muuten ei ole minkään arvoinen. Naisten perässä juoksentelussa ja kullanperässä juoksentelussa käy varsin usein huonosti, joten suositus on mitä ilmeisemmin helpoin, eli miekan heiluttelu.

Kuolleiden maailmassa käy varsin monessa mytologiassa ihminen, joka tajuaa siellä jotain merkittävää ja jatkaa elämäänsä. Voisi jopa jossain määrin sanoa että mytologian kuolleiden maailma esitellään ihmisen perspektiivistä kyseisissä tarinoissa, ikäänkuin se olisi jonkinlainen todella tapahtunut matka, jolle on ainakin yksi todistaja. 

Kolmas yleinen ihmispäähenkilö kuninkaiden ja soturien jälkeen on runoilija. Lauleskelu ja musiikki ja taiteet eivät esiinny vain Kalevalassa. Mutta usein ne yhdistetään juhlimiseen, huolettomuuteen ja jossain määrin jopa seksuaaliseen voimaan. Etenkin jumalilla. Musiikilla voi uhmata muissakin kuin Kalevalassa luonnonlakeja. Taiteellisuus on voimaa? Tämä olikin seikka jota kristinuskossakin pidettiin kaikkein rivoimpana.

Varhaisten metsästykseen ja aseina käytettyjen välineiden arvostus on korkealla, ja niistä löytyy jopa arvokkaampia versioita, niin sanottuja Graalin maljoja. Musiikki, viljely ja hedelmät ovat myös selkeästi arvostettuja. Niin sanottu kielletty hedelmä ei esiinny myöskään vain Raamatussa. Isomman skaalan myyteissä on aina jokin paikka jonne ihminen ei saa mennä. Myös konkreettisia kiellettyjä hedelmiä esiintyy usein ja niillä on aina seurauksia.

Tulva ja vedenpaisumus on todella yleistä, ja syykin on usein varsin Raamatusta tuttu. Ihminen tekee jotain pahaa, ja ihminen tulee lajina ajaa sukupuuttoon. Ihminen on monesti jumalien mielestä paha tai ainakin semmoinen vaikutelma jää. Jumalat tuntuvat olleen varsin kyynistä porukkaa. Jumalat olivat raivokkaampia ja inhimillisiä kuin ihmiset taruissa. Ihmisten inhimillisyys näkyy varsin usein vain siten että he tekevät jotain jumalien kieltämää. Yleinen sanoma tuntuu olevan että ihmiset eivät koskaan usko mitään mitä niille sanotaan.

Toisaalta ilmiö jossa ihminen voittaa tai häviää jumalalle on yleistä. Sanoisin jopa että ihmisellä ja jumalalla oli varsin tasa-arvoinen asema tuolloin. Kristinuskossa tuntuu olevan varsin alistava suhde, jossa Jumala on se pomo ja se joka osaa paremmin asiat. Kristinuskon jumalsuhde tuntuu siis jonkinlaiselta varhaisen mytologian jälkeiseltä suhteelta. Raamatun kontekstissa se tuntuu jopa typerältä verrattuna varhaiseen mytologiaan jossa on lukuisia tarinoita joissa ihminen ei tottele.

 

Pahuus ja kuolema

 

 

Luciferin lankeamistarina tuntuu saaneen vaikutteita varhaisista mytologioista. Sen tyyppinen tarina tulee usein mytologioissa vastaan myös. Esimerkiksi syytä kuolemaan ei yleensä selitetä muuta kuin ympäri pyöreästi, että näin on, koska näin on. 

Ja jos selitetään, usein se on jonkun mäntin syytä joka mokaa jotain, ja joku helkkarin hyvä jätkä tekee jotain jolla varmistaa että asiat ei mene niin huonosti kuin ne voisi mennä. Mikä on varmasti ollut tuolloin tosi lohdullista. Lähes jokaisessa mytologiassa esiintyy viite maan alla sijaitsevasta maailmasta, jonne kuolleet menevät joko asumaan tai rangaistavaksi tai molempia. Taivas ei esiinny niissä ollenkaan.

Kuitenkin jonkinlaista erotusta luodaan hyvän ja pahan välille, ja usein paha on jotenkin kytköksissä kuolemaan. Ensisijaisesti tuntuu kuitenkin olevan ajatus, että tämä jätkä hoitaa vain duuniaan. Jopa silloinkin kun ihan suorasti erotetaan hyvä pahasta, senkin personifikaatio hoitaa usein vain duuniaan. 

Usein se on synkänpuhuva musta hahmo tai joku kieroileva pikkunilkki jonka mielestä on metkaa sotkea ihmisten ja jumalien elämää. Silloinkin siihen suhtaudutaan vain pelkkänä pienenä harmintekijänä. Selvästi kristinuskossa pahuuden personifikioitumalla on suurta voimaa, suurimpaan pahuuteen tähtäävä mieli ja hän on kaikintavoin vastakappale hyvyydelle tai/ja Jumalalle. Kristinusko on siis mustavalkoisempaa kuin varhaiset mytologiat, ja siinä tunnutaan suhtautuvan pahuuteen varsin pelokaasti, raivolla ja ehdottomasti.

Vaikka kuolemaa ei selitelläkään, ikuinen elämä on varsin arvostettua mytologioissa, ja siihen suhtaudutaan lähes kuin johonkin valuuttaan. Aina löytyy joku joka haluaa sellaisen. Yleisin kirous ja rangaistus myyteissä onkin että on tuomittu kuolevaisten elämään. Ihmisten olemassaoloakin selitetään usein sillä että joku tai jotkut on tuomittu maanpinnalle, syystä x, ja heistä on syntynyt ihmiset.

Selvää kuitenkin on että pimeydellä, pahuudella ja kuolemalla on selvä visuaalinen yhteys ollut ihmisten mielessä aina. Mitä ilmeisemmin kuolemaan on suhtauduttu peläten vaikka pahuuteen itseensä on suhtauduttu melko kevyesti. Sanoisinpa jopa neutraalisti tai hilpeydellä. Puhutaan pimeän ja valon erotuksesta, ei hyvän ja pahan erotuksesta.

 

 

Eläimet

 

Mytologioissa yleisimmin esiintyneet eläimet ovat: härkä, kissa, käärme, koira, kojootti, pillerinpyörittäjä, shakaali, kotka, kilpikonna, kalat, oravat, västäräkit, kengurut, sammakot, skorpionit, korpit, sotka, hevoset, susi, leopardi, hämähäkki, haukka, kukko, mehiläiset, leijona, delfiinit, villisiat, kauriit, quetzal linnut, norsu, rotta, ankka, riikinkukko ja hylkeet.

Useimpien eläimien ulkomuotoon annetaan selitykseksi se että ne ovat tehneet jotain pahaa, usein vielä luomisprosessin yhteydessä. Muutenkin eläimet tuntuvat olevan syntipukkeja kaikkeen. Mytologioissa esiintyy tosin lähes poikkeuksetta aina paikallinen sen kansalle tuttu eläin jokseenkin isossa roolissa ja usein hyvässä valossa ja usein vain kansalle tutut eläimet mainitaan. 

Eläimet esiintyvät myyteissä myös varsin usein jonkin asian vartijana. Yleisin lähes jumalallinen eläin on lintu. Käärmettä pidetään lähes poikkeuksellisesti pahana tai petoeläimenä jolle kukaan ei mahda mitään. Tämä linnun ja käärmeen vastakkain asettelu on kai jossain määrin sopivaa.

Jumalten lapset tuntuvat olevan lähes aina friikkejä. Ja eläinten palvonnasta näkyy varsin selviä merkkejä jumalten ulkomuodossa, johon liitetään eläin. Tai sitten heihin muuten vain liitetään symbolillisesti jokin eläin, joka usein liittyy heidän jumalalliseen tehtävään jollakin tavalla vertauskuvallisesti. Kimeeran kaltaiset eläinten yhdistelmäolennot ovat varsin yleisiä. Varsin usein vielä petoja. Varhaisina aikoina suurin pelko tuntui olevan eläimelliset ja ihmismäiset luonnonoikut, mitä tulee hirviöihin.

 

Maailmanloppu

 

Maailmanloppuun liittyy aina lähes poikkeuksellisetta uskomus että jokin jumalallinen, jumalan tehtävä tai jokin toistuva, vieläpä päivittäin toistuva asia, loppuu. Jokin jumalien piirissä pysyvä ilmiö loppuu siis samalla. Usein se liittyy jonkun tekemään matkaan ympäri maailmankaikkeuden, ja kun ympyrä sulkeutuu ja hän palaa lähtöruutuun, niin palaa ikäänkuin maailmakin. 

Varhaisissa mytologioissa ainoastaan persialaisessa ja norjalaisessa mytologiassa kuvataan itse maailmanloppua tapahtumana suorasti. Maailmanlopun suora kuvaus tuntuu olevan siis lähi-idästä peräisin oleva ilmiö. Muut keskittyvät lähinnä tapahtumiin josta itse loppu alkaa. Soturillisissa mytologioissa, kuten Arthurin tarussa ja norjalaisessa mytologiassa, tarina päättyy aina jonkun kuolemaan.

Eurooppalaisissa taruissa lähes masentavan yleistä on, että niiden päätöksessä tehdään tilaa kristinuskolle, niin että tarun tapahtumat kokevat lopun joka mahdollistaa Jeesuksen tulemisen. Mytologian hahmot ikäänkuin kirjaimellisesti väistyvät kristinuskon tieltä.

 

 

Yhteenveto:

 

Lyhyesti: Kaikkia mytologioita yhdistää kuolema, linnut, ihmisen heikkous, taivas, eläimelliset pedot, ihmisen suhde eläimiin, loppu, pyhät entiteetit ja pimeys. Mytologiat ovat siis ihminen yritys tuoda järjen valoa abstraktilta tuntuvaan ympäröivään maailmaan. 

Samalla ne käsittävät ihmisen pelkoja, heikkouksia ja subjektiivista näkemystä estetiikasta ja ihmisen suuruudenhulluutta. Tätä on mitä todennäköisemmin myös koko Raamatun Genesiksen sisältö, se vain on koottu hiukan myöhemmin. Joissakin myyteissä jopa suorasti viitataan kaaoksen johon yritetään tuoda järjestystä.

Mytologian määritelmä ei siis ole pelkkä jumaltarusto, koska kaikissa niissä ei esiinny jumalia. Joissakin myytistä tekee myytin abstrakti tekijä X joka luo vaikutelman ns. yliluonnollisesta tai abstraktista todellisuudesta. Legendan tekee taas hieman historiallista kerrontaa muokkaava tarina, jossa ihminen on pääosassa ja kertojana.

Myytissä tarinan keskiössä on tekijä X:n vaikutus maailmaan. Raamatun kertomukset ovat pääosin legendoja muutettuna myytin muotoon, vaikka niissä esiintyykin jokaisessa Jumala jossakin muodossa. 

Tarinoissa Jumala kuitenkin esiintyy vain ihmisen suhteessa Jumalaan. Päähenkilöt toimivat maailman normien mukaisesti, mutta Jumala toimii abstraktina tekijä X:nä. Kun tekijä X:n poistaa tarinasta, sen alta paljastuu todellinen tarina, ja tapahtuma jota koitetaan kuvata.

Esimerkiksi Baabelin tornin tarinassa tekijä x on Jumalan rangaistus. Mutta kun tarinaa tarkastelee ilman sitä, sen alta paljastuu tarina jossa ihminen tavoittelee liian korkealle. Se on myös mitä todennäköisemmin historiallinen käännekohta, jossa ihminen lähtee matkaamaan ulkomaille syntysijoiltaan. Tarina on siis vertauskuva kulttuurimuutokselle, ja tekijälle, joka sen on aiheuttanut.

Raamattua ei tulisi eritellä muista myyteistä, koska sen tarinoissa on selkeästi takana kerrottu tarina ihmisen historiasta kuten muissakin mytologioissa. Ihmisen alkuvaiheessa käärme on todennäköisemmin jakanut ihmiset kahtia tai heimoihin sen pelottavan, mutta lääkkeitä antavan luonteen takia. Käärmeellä on siis aivan varmasti rooli ihmiskunnan synnyn varhaisissa vaiheissa ja ihmisen historiassa. Linnusta tosin on lähtenyt ihmisen halu tutkia maailman syntyperää ja antaa selitys ympäröiville asioille.

Täytyy muistaa että ihminen on historiansa alkuhämärissä ollut hyvin hämmentynyt olento: Hän on, mitä ilmeisemmin, ilmaantunut yhtäkkiä maailmaan, ja hänellä on luontainen tapa tutkia ympäristöä. 

On helppo kuvitella ihmisen jakavan maailman lintuihin ja käärmeisiin, hyvän ja pahan symboleihin kokemuksen perusteella. Varhaisen ihmisen silmistä maailma on loputonta käärmeen ja linnun keskinäistä taistelua.

Kun jumalat esiintyvät mytologioissa, ne ovat usein luonteeltaan hyvin lähellä kristinuskoa. Tämä viittaa siihen, että jopa varhaisen ihmisen melko deistisessä jumalkäsityksessä on kuitenkin yksi voima, pääjumala, joka toimii samassa roolissa kuin kristinuskon Jumala. 

Ajatus jonkun Jumalan kaltaisen olennon olemassaolosta ei ole ollut varhaiselle ihmiselle vieras. Ajatus siitä että kristinuskon Jumalaa ei ole koskaan ollut juuri Raamatun kuvaamasta näkökulmasta, ei tarkoita etteikö jokin vastaava luonnonvoima olisi askarruttanut ihmistä jo alkuvaiheessa.

Kuvaahan Raamattukin juuri tätä jumalaa, vaikka se onkin koottu useista eri tarustoista yksiin kansiin. Raamatun kertomuksia tulisikin Jumalaa etsiessä tarkastella erillään toisistaan.

Ihan toinen kysymys sitten onkin, että vaikka ottaisimme haltuun deistisen maailmankäsityksen, onko sopivaa kutsua tätä olentoa Jumalaksi, vaikka deistisessä maailmassa se voisi sotia ajatusta vastaan.

Mikään tästä ei kuitenkaan poistaisi mytologian ja Raamatun arvoa historian kannalta. Raamattu on yhä tärkeä osa ihmiskunnan historiaa, koska se symboliikan kautta kertoo ihmisen kollektiivisen muistin tarinan. Minkä tekee myös muut mytologiat. Mitään erityisasemaa sille ei kuitenkaan pitäisi antaa.

Mitä tulee naisen rooliin mytologiassa, niin mitään kaueammaksi historiaa tarkastellaan, sitä parempi se on ollut. Ei voi kuitenkaan väittää että Raamattu tai kristinusko olisi vaikuttanut kauheasti asiaan. Raamatussa nainen esitetään yleensä Madonnana tai huorana, kuten Hannele Koivunen asian ilmaisee teoksessaan Madonna ja huora.

Mutta se mitä nyt kuitenkin haen, on että jo ennen Raamattuakin on esimerkiksi Pandoran tarussa nainen nähty kaiken pahan alkuna ja juurena. Nainen on myös esitetty muualla kuin Raamatussa erityisesti huoran asemassa. Usein mustasukkaisina, omahyväisinä tai kylminä olentoina. Erityisesti tulee mieleen Kalevalan Louhi tai kreikkalainen Hera.

Vuosisatojen varrella naisen asema mytologiassa on siis huonontunut. Tämä on mielenkiintoinen käänne, sillä aikojen alussa nainen on nähty maailmanluojana, kun taas myöhempinä aikoina huorana, mustasukkaisena tai kaiken pahan alkuna ja juurena.

Tämä on sinänsä outoa, koska ihmiskunnan kehittyessä siitä on tullut yhä tasa-arvoisempi niin naiselle kuin miehelle. Jopa populaarikulttuurissa on eri keinoin pyritty parantamaan naisen asemaa. Olisiko yhteiskunnan siis aika luoda uusia myyttejä, tai päivittää vanhoja? Tai pitäisikö ne vain hylätä vanhentuneina? Vai olisiko pieni varoituksen sana paikallaan mytologiaa käsittelevissä teoksissa ja niiden esipuheissa?

Yhtä hyvin voisi kai kysyä onko kuolemalla arvoa?

Naisilla on nimittäin luomisen ja synnyttämisen lisäksi mytologioissa myös usein rooli kuoleman tuojana. Vaikka kuolema on asia joka pinnallisesti tarkasteltuna vaikuttaa pahalta asialta, on sillä mytologiassa toisinaan jopa runollinen ja ”kaunis” rooli. Mytologioissa kun kuolema ei ole pelkkää mätäneviä ruumiita ja haudassa makoilua. Kuolemaa jopa jossain määrin romantisoidaan.

Mytologiassa siis on, ja tulee aina olemaan erilaiset realiteetti käsitykset. Mutta tämä ei poista sitä, että ne ovat niin sanottuna elämänohjeistajana huonoja ja vanhentuneita. Mytologialla tulee aina ja ikuisesti olemaan kulttuurihistoriallinen arvo. Yhteiskuntamme on kuitenkin kasvanut erilleen kirkoista ja uskonnoista.

Varhaiset mytologiat kuitenkin paljastavat, että ihmisillä on ollut varhaisimpina aikoinaan vahvempi suhde luontoon ja eläimiin. Minusta yhteiskunnan pitäisi palata tässä asiassa hieman menneeseen. Jopa Raamattukin joustaa tässä asiassa. Raamatussa nimittäin on kohta, johon harva kiinnittää huomiota. Ihmistä luodessaan Jumala määrää tämän myös varjelemaan luontoa. Näin ainakin joissakin Raamatun käännöksissä.

Emme ole myöskään paljon kehittyneet antiikin Rooman ajoista, jolloin tuntui olevan uskonnoissa ajatusmaailma, että kunhan muistat palvoa keisaria, saat palvoa mitä tahansa. Nykyinen ajattelumalli tuntuu taas olevan kunhan muistat palvoa Jumalaa, saat palvoa mitä tahansa.

Minusta Jeesuksen sanoma muutenkin on kaikessa yksinkertaisuudessa se, että jos me kaikki kohtelisimme toisiamme vähän paremmin, meillä olisi kaikilla hyvä olla.

En tarvitse evankeliumia, kirkkoa tai uskontoa kertomaan Jeesuksen sanomaa. Minusta se on tämä. Kaunis ja yksinkertainen. Sen verran minäkin olen Raamattua lukenut ja katsonut Jeesuksesta kertovia elokuvia.

En ymmärrä miksi tästä sanomasta tarvitsee pitää sen kummempaa meteliä. Kaikki olisi paremmin jos uskovaiset vain ajattelisivat että muut eivät ansaitse heidän uskoaan.

Ja minusta ei tarvitse uskoa Jeesukseen tai Jumalaan tai oikein mihinkään että voi nostaa hattua tälle sanomalle, ja sitten jatkaa kaljotteluaan. Jättäkää muut ihmiset rauhaan jos he eivät kaipaa apuanne.

Toivottavasti tämä nyt viimein ratkaisi tämän yli 2000 vuotta jatkuneen kiistan.