torstai, 22. heinäkuu 2021

Trivia 34: Sarjakuvayleissivistys: Pakollinen oppimäärä

Kvaakissa on koottu virallinen sarjakuvien yleissivistykseen kuuluvien sarjakuvien lista. Listalla on 48 sarjakuvaa. Jokainen niistä on yksittäinen sarjakuva. En ehkä ole samaa mieltä listan sarjakuvista, mutta lista ansaitsee tulla julkaistuksi myös täällä triviana.

Bryan Talbot: The Adventures of Luther Arkwright

Jean-Claude Mezieres – Pierre Christin: Valerian: Alflolol, vallattu planeetta 
Moebius: Arzach 
René Goscinny – Albert Uderzo: Asterix: Pääliköiden ottelu 
David Mazzuchelli: Big Man 
Marv Wolfman – George Perez: Crisis on Infinite Earths 
Hiroaki Samura: Blade of the Immortal: Mirror of the Soul 
Jeff Smith: Bone 
Dave McKean: Cages 
Charles Schulz: Complete Peanuts Vol. 1 
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä 
Frank Miller: The Dark Knight Returns 
Chester Brown: Ed, iloinen klovni 
David B: Epileptic 1 
Alan Moore – Eddie Campbell: From Hell 
Daniel Clowes: Ghost World 
Keiji Nakazawa: Hiroshiman Poika 
Matti Hagelberg: Holmenkollen 
Jii Roikonen: Jasso lemmen kissa 
Chris Ware: Jimmy Corrigan, the Smartest Kid on Earth 
Munoz – Sampayo: Joen Baari 
George Herriman: Krazy Kat 
Bill Watterson: Lassi ja Leevi – Juhlakirja 7 
Dave Kelly: Living In Greytown 
Charlier – Giraud: Luutnantti Blueberry: Kultainen luoti 
Art Spiegelman: Maus 
Enki Bilal: Metsästysretki 
Tarmo Koivisto: Mämmilä 3: Pässimäestä peltihalliin 
Hayao Miyazaki: Nausicaä of the valley of wind 
Gilbert Hernandez: Palomar 
Osamu Tezuka: Phoenix 
Winsor McCay: Pikku Nemo Höyhensaarilla 
André Franquin: Pikon ja Fantasion Seikkailuja 13: Sos Bretzelburg kutsuu 
Robert Crumb: Pilajuttuja ja piirroksia 
Garth Ennis – Steve Dillon: Preacher: Until the End of the World 
Don Rosa: Roope Ankan Elämä ja teot 
Neil Gaiman, ym: Sandman – Unien maa 
Scott McCloud: Sarjakuva, näkymätön taide 
Didier Comes: Silence 
Frank Miller: Sin City 
Herge: Sininen Lootus 
Joakim Pirinen: Sokeri-Sakari 
Ralf König: Sonninpallit 
Carl Barks: Takaisin Klondikeen 
Jamie Hewlett – Alan Martin: Tank Girl 
Benoit Sokal: Tarkastaja Ankardon seikkailuja 1, Koiran paluu 
Will Eisner: Uneksija 
Alan Moore – Dave Gibbons: Watchmen

lauantai, 28. marraskuu 2020

Trivia 33: Runsaudensarven jäljillä

Ilmaisu runsaudensarvi on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä kieleen ja mahdollisesti myös mielikuviimme. Pelkästään jo hakiessani kyseistä ilmaisua ja sen suhdetta kieleen, huomasin että sanakirja lupaili olevansa runsaudensarvi. Näin helppoa ensimmäistä taustatyötä minulla ei ole ollut aikoihin artikkelia kirjoittaessa kun jo paikka josta haen on jo runsaudensarvi! Olen sanaton!

Mutta tietenkään en aio jättää tutkimustani tähän, vaan aion nyt tutkia ja selittää mikä oikeastaan on runsaudensarvi alunalkujaan ja mistä se on peräisin.

Runsaudensarvi eli cornucopia on yltäkylläisyyden, runsauden, hyvinvoinnin ja jopa ravinnon symboli. Se on valtava sarvenmuotoinen "astia" joka pursuu valmisteita, kukkia ja pähkinöitä. Länsi-Aasiassa ja Euroopassa on käytetty juuri hiukan tämän tyyppisiä sarvia koreina. Mutta itse runsaudensarvi on peräisin kreikkalaisesta mytologiasta.

Mytologia tarjoaa runsaasti selityksiä cornucopian synnystä. Yksi tunnetuimpia versioita on tarina jossa Zeus oli juuri syntynyt, ja pakeni isäänsä Kronosta. Vauva Zeus päätyi luolaan Idavuorella Kreetalla jossa hänestä huolenpitivät ja häntä suojelivat lukuisat jumalalliset avustajat, joiden joukossa vuohi nimeltä Amaltheia ("ravitsemuksen jumalatar") joka ruokki hänet maidollaan. Imetettävällä tulevalla jumalten kuninkaalla oli monia erikoisia kykyja ja voimia, ja leikkiessään tämä vahingossa katkaisi Amaltheian sarvet, jotka siten saivat jumalallisen voiman tuottaa kaikkea ravinnollista. Toisessa tarinassa Zeus katkaisi itse nymfi-vuohen sarven ja ojensi sen takaisin Amaltheialle, luvaten että se tuottaa kaiken yltäkylläisyyden, jota hän janoaa.

Kolmannessa myytissä cornucopia syntyi kun Herakles paini jokijumala Akheloosin kanssa ja repi irti yhden hänen sarvistaan (jokijumalat kuvattiin joskus sarvekkaina). Tämä versio cornucopian synnystä jopa synnytti kuuluisan amerikkalaisen seinämaalauksen Achelous and Hercules jonka on maalannut regionalisti Thomas Hart Benton.

Runsaudensarvesta tuli roomalaisten ja kreikkalaisten jumalhahmojen atrribuutti, erityisesti niille jumaluuksille joihin yhdistettiin sadonkorjuu, menestys tai henkinen yltäkylläisyys, hyvinvointi ja runsaus, kuten nyt vaikka esimerkiksi Maan personifikaatiot kuten Gaia tai Terra, Demeterin lapsi Plutus (rikkauksien jumala), viljanjumalatar Demeter, Maia nymfi sekä onnenjumalatar Fortuna joka yhdistettiin myös menestykseen. Myös Rooman imperiaalisissa kulteissa jumaluudet jotka edustivat rauhaa (pax Romana) ja menestystä olivat myös usein esitettyinä runsaudensarven kera. Näihin kuuluivat esimerkiksi Abudantia jonka nimikin tarkoitti yltäkylläisyyttä, hyvinvointia ja runsautta, ja Annona joka oli roomalainen viljaan yhdistetty jumalatar. Erikoisin kaikista runsaudensarveen yhdistetyistä jumaluuksista lienee ollut Hades, joka tunnettiin lähinnä manalan herrana, mutta johon yhdistettiin mineraalit, spirituaalinen varallisuus ja maanviljely, ja siksi tämä myös taiteessa esiintyy cornucopian kera.

Moderneissa asianyhteyksissä ja kuvauksissa runsaudensarvi on tyypillisesti ontto, sarvenmuotoinen vitsakori täynnä erilaisia hedelmiä ja vihanneksia. Suurimmassa osassa Pohjois-Amerikkaa cornucopia yhdistetään kiitospäivään ja sadonkorjuuseen. Cornucopia on myös vuosittaisen "Marraskuun Ruoka ja Viini" juhlien nimi Whistlerissä Brittiläisessä Kolumbiassa (Kanada). Kaksi runsaudensarvea nähdään Idahon lipussa ja tunnuksessa. Myös Pohjois-Carolinan tunnuksessa esiintyy Vapaus seisomassa ja Runsaus pitää kädestään runsaudensarvea. Sekä Kolumbian, Panaman, Perun ja Venezuelan vaakunoissa että myöskin Victorian (Australia) osavaltion vaakunassa. Kaikkien kohdalla se symboloi menestystä.

Runsaudensarvea käytetään usein myös Halloweenin yhteydessä symboloimaan hedelmällisyyttä, onnea ja yltäkylläsiyyttä. Erikoisin sanan runsaudensarven käyttö ilmenee kuitenkin cornucopiaaninen futuristi käsitteessä, jolla tarkoitetaan optimistista futuristia, joka siis käytännössä uskoo siihen että teknologian ja tieteen kehitys ei tunne rajoja ja että myös energialähteet ovat loputtomat koska niitä saa muunmuassa avaruudesta lisää. Tämä ajattelu on luonnollisesti synnyttänyt vasta-ajattelua, jota kutsutaan "doomereiksi" eli vapaasti käännettynä "tuomitsijoiksi". 

Myös populaarikulttuurissa on huomioitu cornucopia. Näistä merkittävimmät esimerkit ovat Terry Pratchettin Kiekkomaailma sarja ja Suzanne Collinsin Nälkäpeli kirjasarjassa. Jälkimmäisen elokuvaversiossa tuo esiintyy jopa Panemin kansalliskappaleessa. Musiikissa cornucopia esiintyy muunmuassa jazz-trumpetisti Dizzy Gillespien levyn nimessä. Black Sabbath taas teki aiheesta kappaleen nimellä Cornucopia. Björk taas käytti kiertueestaan nimeä Cornucopia tour.

Kristityillä ei tunnu olevan oikein selkeää kantaa cornucopian symboliikkaan. Toisinaan runsaudensarvi esiintyy enkeleitä kuvaavissa maalauksissa, mutta täytyy muistaa että kristinuskossa sarvet liitetään yleensä pahuuteen tai pakanallisuuteen, joten ymmärrettävästi heidän suhteensa tuohon on hieman hajanainen. Jeesukseen cornucopian yhdistäminen ei kuitenkaan sinänsä olisi ajatuksena mielestäni mitenkään vaarallinen, koska Jeesus on ihmeissään  muuttanut veden viiniksi ja ruokkinut kaloilla ja leivällä ihmisiä. Nämä molemmat voisi helposti nähdä hedelmällisyyteen liitettävinä ihmeinä, ja sikäli cornucopia ja Jeesus kulkisivat käsi kädessä. Onhan feeniks-lintukin liitetty Jeesuksen ylösnousemuksen yhtenä symbolina. 

keskiviikko, 25. marraskuu 2020

Trivia 32: Kettujen kettu

Ketturomaani on kirjallisuuden tyylilaji joka esiintyy erityisesti hollantilaisissa, englantilaisissa, ranskalaisissa ja saksalaisissa saduissa. Tämä myös Suomeen rantautunut genre on peräisin 1100-1200-luvuilta ja se on säilyttänyt suosionsa aiheena aina moderneihin päiviin asti. Niiden pääosissa seikkailee Reynard (Hollanti: Reinaert, Ranska: Renart, Saksa Reineke/Reinicke ja latinankieliset maat: Renartus) niminen antropomorfinen kettu joka edustaa Jungin arkkityypeistä narria. Reynardin seikkailut keskittyvät hänen yrityksiinsä huijata muita eläimiä omien etujensa nimissä tai hänen yritykseensä välttyä joltakin ikävältä tilanteelta. Pääosin hänen vihollisiinsa ja uhreihinsa kuuluu Isengrim niminen susi. Tarinoissa on myös usein parodisia piirteitä tarinoista joissa ritari pelastaa prinsessan tai tekee muuten vain jotain sankarillista, mutta myös poliittista ja uskonnollista satiiria. 

Nimi Reynard on lähtöisin nimestä Reginhard eli Raginohardus, joka tarkoittaa "neuvokasta". Johtuen Reynald tarinoiden suosiosta, renardista tuli ranskankielen korvaava sana ketulle, joka alunperin oli goupil joka oli johdettu latinankielen sanasta vulpecula. Tämän vuoksi voi olla mahdollista että suomenkielinen käännös Ketturomaanien ketulle oli juuri tämän vuoksi Kettu. Maininnan arvoinen trivia on myös että Reynald tarinoissa esiintyi myös toisinaan Martin nimisen apinan poika nimeltä Moneke, josta luultavasti on kehittynyt englanninkielen apinaa tarkoittava sana monkey.

Reynardin hahmon itsessään uskotaan olevan peräisin Lorrainesta, Ranskasta josta se on levinnyt Alankomaihin ja Saksaan. Laajimman käsittelyn hahmo sai kuitenkin Pierre de Saint-Cloudin Le Roman de Renart kirjassa joskus 1170-luvulla. Kirjassa Reynard kutsutaan kuningas Leo leijonan hoviin, oikeuteen vastaamaan häneen kohdituneisiin Isengrim suden syytöksiin. Bruin karhu, Baldwin aasia ja Tibert kissa ovat mukana salajuonessa Reynardia vastaan.

Tarinoissa on usein satiirisia piirteitä, ja satiiirin kohteena on usein aristokraatit ja uskonjohtajat, tehden Reynardista eräänlaisen talonpoikais-sankarihahmon. Tarinassa saarnaavasta ketusta on käytetty jopa katolisen kirkon  kirkollistaiteessa propagandana lollardismia vastaan.

Reynardin päälinna Maupertuis on hänen piilopaikkansa hänen vihollisiltaan. Joissakin tarinoissa nähdään jopa Reynardin hautajaiset, joissa hänen vihollisensa ovat kerääntyneet toimittamaan tunteilevaa elegiaa täynnä vilpillistä hurskautta, ja usein Reynard pomppaa kuolemanjälkeisesti kostamaan. Reynardin vaimo Hermeline esiintyy myös tarinoissa usein menneenä uusiin naimisiin Reynardin kuollessa.

Reynardin ensimmäisiä esiintymisiä latinankielisissä maissa on Ysengrimus runo jonka on kirjoittanut Nivardus niminen runoilija vuosina 1148-1153. Myöhempiä Reynardin esiintymisiä on Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita teoksessa The Nun's Priest's Tale jossa tämä esiintyy nimellä Rossel. Myös Goethe teki Reynardista oman runollisen tulkintansa, Reinecke Fuchs vuonna 1793 joka pääsi julkaisuun vuonna 1794.

Jopa Friedrich Nietzche käyttää Reynardin hahmoa Epäjumalten hämärä teoksessaan esimerkkinä dialektikosta. Saksalainen taiteilija Johann Heinrich Ramberg teki 30 piirrosta Reynardista vuonna 1825. Michel Rodangen Renert puolestaan on Luxemburgin kansallisteos.

1900-luvun tulkintojakin Reynardista on kirjoitettu. Näistä mainittakoon John Masefieldin "Reynard the Fox" runo jossa käsitellään kettujahtia mainitsemalla että Reynard kykenee voittamaan niin hevosen kuin koiran kilpajuoksussa. Lev Grossmanin The Magician King romaanissa Reynard esiintyy lopussa kun hänet vahingossa taiotaan esiin. Vielä modernimpaan suuntaan vie John Crowley teoksessaan Beasts jossa Reynard on puoli-kettu. David R. Witanowski sitä vastoin esittää Reynardin ihmisversion kirjassaan Reynard the Fox. Laurence Yepin Dragon's Guide kirjasarjassa on jo käytetty luovuutta, sillä siinä esiintyy muodonmuuttaja tietokonehakkeri Reynard, joka auttaa Ms. Drake lohikäärmettä. 

Erillisen maininnan 1900-luvun Reynard tulkinnoista ansaitsee Robert vam Genechtenin Van den vos Reynarde (1937) jossa on anti-semitistisiä piirteitä ja teos on nimetty keski-hollantilaisen runon mukaan. Se julkaistiin alunperin Nieuw-Nederland nimisessä hollantilaisessa natsipuolueen NSB:n toimesta vuonna 1937 ja vuonna 1941 se julkaistiin kirjana. 

Tarinassa esiintyy sarvikuno nimeltään Jodocus jonka nimikin juontaa juurensa sanasta jood (juutalainen) ja aasi Boudewijn jotka valloittavat itselleen kruunun. Boudewijn oli hollantilainen nimi oikealle beglgialaiselle kruununprinssille. Tarinassa Jodocus  on ulkopuolinen joka saapuu kuningaskuntaan esittelemään uusia ideoita jotka muuttaisivat luonnonjärjestystä. Maa nimetään tasavallaksi, jossa vapaus, tasa-arvo ja veljeys kukoistavat. Tasavalta siis kuvastaa sosialisen tasavallan dystopiaa. "Kukaan ei pitänyt lajien välisiä sääntöjä yllä. Jänikset ryömivät ketunkoloon ja kanat halusivat rakentaa oman kotkanpesän.". Lopulta Reynard ja muut huijaavat ja tappavat Jodocuksen ja hänen kollegansa.

Teoksesta on tehty myös Nederlandfilm yhtiön animaatioelokuva vuonna 1943 saksalaisten rahoittamana. Sitä ei kuitenkaan koskaan esitetty julkisesti, johtuen mahdollisesti siitä että useimmat hollantilaiset juutalaiset oli kuljetettu jo keskitysleirille ja elokuva valmistui liian myöhään jotta sitä olisi voitu käyttää propaganda-välineenä ja mahdollisesti myös siksi että hollantilaisten ihmisoikeusyhdistys katsoi että kettu joka esitettiin vihollisena pitäisi esittää sankarina. Vuonna 1991 osa elokuvasta löydettiin Saksan Bundesarchiv:ista ja vuonna 2005 löydettiin enemmän osia ja elokuva on entisöity. Se on esitetty vuonna 2006 hollannin animaatioelokuva festivaaleilla Utrechtilla ja Amsterdamin KLIK! animaatiofestareilla vuonna 2008. Reynardin hahmoa käytettiin Hitler vertailuun myös vuoden 1962 Black Fox nimisessä dokumenttielokuvassa. 

Van den vos Reynarde ei ole ollut ainoa kerta kun Reynardin satu on käännetty animaatiomuotoon. Ladislas Starevich niminen animaattori teki vuonna 1930 nukke-animaation nimellä Le Roman de Renard. Vuonna 1985 taas tehtiin Ranskassa Moi Renart niminen etäisesti Reynardin hahmoon perustuva animaatiosarja, jossa eläimet esitetään jopa äärimmäisen antropomorfisena, niin että vain heidän päänsä ovat eläimen päitä. Sarja sijoittuu moderniin Pariisiin ja Reynard esitetään nuorena ilkikurisena kettuna jolla on apinalemmikki nimeltä Marmouset joka on luotu sarjaa varten. Reynard lähtee tutustumaan Pariisiin saadakseen töitä ja tavatakseen setänsä Isengriminin joka on autokauppias. Reynard tapaa samalla Hermelinen joka on moottoripyöräilevä journalisti tyttökettu. Reynard yrittää voittaa hänen sydämensä useissa jaksoissa. Reynard perustaa firman joka lupaa tehdä minkä tahansa työn kenelle tahansa. Hänet kuvataan sarjassa valepukujen mestarina ja kleptomaanina. Hän joutuu usein vaikeuksiin poliisipäällikkö Chanteclerin kanssa joka on kukko joka usein lähettää Tybalt kissan hänen suunnitelmiensa pilaamiseksi.

Myös Goethen tulkinnat tarinasta on käännetty vuonna 1989 saksalaiseksi tv-elokuvaksi animaatiomuotoon tuottajanaan Manfred Durniok ja ZDF. Elokuvan nimi on Isegrim ind Reineke ja sen animoinnista vastaa kiinalainen Shanghai Animation Film Studio. Toisin kuin muissa versioissa, tässä esitetään Renart (Reineke) ilkeänä ja pahana siinä missä Isegrim yrittää vain pitää työnsä ketun sotkujen keskellä. Aina kuitenkin tapahtuu jokin käänne jolla Isegrim säilyttää työnsä vaikka käytännössä Reynard voittaakin.

Jopa Disney yhtiö kiinnostui aikanaan Reynardin tarinoista, ja suunnitteli tälle kokopitkää elokuvaa. Disneyllä kuitenkin koettiin että Reynardin hahmo ei soveltunut sankariksi, joten studio päätti tehdä tästä sen sijaan vain lyhytelokuvan Chanticleer and Reynard perustuen Edmond Rostandin Chanticleer näytelmään. Reynard esitettiin lyhytelokuvassa antagonistin roolissa. Elokuva tosin jäi kesken 1960-luvulla Miekka kivessä animaatioelokuvan vuoksi. Myöhemmin Ken Anderson käytti hahmon luonnoksia Disneyn Robin Hood animaatioelokuvassa vuonna 1973. Vastaavasti Nottinghamin sheriffi oli susi aivan kuten Isengrim susi.

 

maanantai, 6. toukokuu 2019

Trivia 31: Parhaat elokuvapostereiden piirtäjät

Richard Amsel

Amsel on tehnyt 1970-1980-luvun tärkeimpien ja suosituimpien elokuvien posterit. Hänen tunnetuimmat työnsä ovat The ChampChinatownJuliaThe Last Picture ShowThe Last TycoonThe Life and Times of Judge Roy BeanMcCabe & Mrs. MillerThe Muppet MovieMurder on the Orient ExpressNashvillePapillonThe ShootistThe StingFlash GordonThe Dark CrystalRaiders of the Lost Ark ja Mad Max Beyond Thunderdome. Hänet tunnetaan maalauksellisesta lyijykynämäisestä tyylistä, joka tuo vahvasti mieleen Drew Struzanin. 

Saul Bass

Bassin tyyli on hyvin persoonallinen ja tikku-ukkomainen. Hänen töihinsä törmäsi 50-70-luvun elokuvateattereissa usein. Hänen tunnetuimmat työnsä ovat: Carmen Jones (1954), The Man with the Golden Arm (1955), Edge of the City (1956), Storm Center (1956), Love in the Afternoon (1957), Saint Joan (1957), Bonjour tristesse (1958), The Big Country (1958) (style b poster), Vertigo (1958), Anatomy of a Murder (1959), Exodus (1960), One, Two, Three (1961), Advise & Consent (1962), It's a Mad, Mad, Mad, Mad World (1963), The Cardinal (1963), In Harm's Way (1964), Bunny Lake Is Missing (1965), The Firemen's Ball (1967), The Two of Us (1967), Why Man Creates (1968), Very Happy Alexander (1969), Such Good Friends (1971), Rosebud (1975), Brothers (1977), Notes on the Popular Arts (1977), Bass on Titles (1978). The Human Factor (1979), The Solar Film (1979) ja The Shining (1980)

 

John Berkey

Berkey on tehnyt suhteessa melko vähän elokuvapostereita, mutta hän on vaikuttanut runsaasti mm. Star Warsin visuaaliseen ilmeeseen. Hänen tunnetuimmat työnsä ovat 2001: A Space OdysseyThe Towering Inferno, King Kong (1976)Orca the Killer Whale (1977), Meteor(1979), Black Stallion (1979), Superman III (1983), Dune (European release, 1984) ja The Star Wars.

 

Reynold Brown

Brown tunnetaan erittäin pulpmaisesta tyylistään. Kun etsit Googlesta hakusanalla vanha elokuva, niin et voi olla törmäämättä hänen tyyliinsä. Hänen tuotantoonsa kuuluu Creature from the Black Lagoon (1954), Tarantula (1955), This Island Earth (1955), The Incredible Shrinking Man (1957), I Was a Teenage Werewolf (1957), Man of a Thousand Faces (1957), The Land Unknown (1957), Attack of the 50 Foot Woman (1958), Cat on a Hot Tin Roof (1958), Ben-Hur (1959), The Atomic Submarine (1959), House of Usher (1960), The Time Machine (1960), Spartacus (1960), The Alamo (1960), The Fabulous World of Jules Verne (1961), King of Kings (1961), How the West Was Won (1962), Mutiny on the Bounty (1962), Mothra vs. Godzilla (1964), War of the Zombies (1964) ja Shenandoah (1965)

 

Renato Casaro

Hänet tunnetaan parhaiten yhtenä niistä piirtäjistä jotka loivat perinteen makaavasta naisesta ja sankarista joka osoittaa miekkansa kohti taivaita. Italia on hieno maa. Hänen tuotantoonsa kuuluu  My Name Is NobodyQuadropheniaConan the BarbarianTenebraeOctopussyNever Say Never AgainRambo: First Blood Part II (Int'l Version), Red SonjaFlesh and BloodArmy of Darkness (1992), Dune (1984), Fire, Ice and Dynamite (1990), Memoirs of an Invisible Man (1992), Over the Top (1987), The Adventures of Baron Munchausen (1988) ja The NeverEnding Story II: The Next Chapter (1990)

 

Philip Castle

Castle tunnetaan lähinnä kolmesta elokuvallisesta teoksesta jotka ovat A Clockwork Orange, Full Metal Jacket ja Mars Attacks!

 

 

 

Frank Frazetta

Frazettan tyyli on yleensä melko hilpeä ja sen tunnistaa kaukaa. Mutta Frazetta on myös jollakin tasolla kameleontti joka venyy alalle kuin alalle. Hänen elokuvapostereihinsa kuuluu: What's New Pussycat? (1965), The Secret of My Success (1965), After the Fox (1966), Hotel Paradiso (1966), The Busy Body (1967), The Fearless Vampire Killers (1967), Who's Minding the Mint? (1967), Yours, Mine and Ours (1968), Mad Monster Party (1969), The Night They Raided Minsky's (1969), Mrs. Pollifax-Spy (1971), Luana (1973), Mixed Company(1974), The Gauntlet (1977) ja Fire and Ice (1983)

Bill Gold

Gold oli yksi alan vanhimmista. Silti hänen monipuolinen tyylinsä sopii kaikille vuosikymmenille aina 1940-luvulta 2010-luvulle. Hänen tuotantonsa on niin suuri, että se on helpompi linkata kuin kopioida tähän. Löydät sen täältä.

Robert McGinnis

McGinnisin tyylii on melko vanhahtavaa, klassista, mutta hänellä on toisinaan tapana yhdistää siihen kevyesti hilpeitä elementtejä sen mukaan miten elokuva sallii sen. Hänen tuotantonsa löytyy täältä.

Tom Jung

Kiinalais-amerikkalainen Tom Jung on tuttu mahtipontisesta vanhahtavasta tyylistään. Hänen tuotoksiinsa kuuluu La StradaAnd God Created WomanDr. ZhivagoGrand PrixFar from the Madding CrowdIce Station ZebraThe Shoes of the FishermanGone With The WindA Man Called HorseLittle Big ManPrime CutLe MansPapillonThe Man Who Would Be KingThe Deer HunterApocalypse NowThe Lord of the RingsThe Empire Strikes Back ja Raiders of the Lost Ark

 

Bob Peak

Peak tunnetaan hyvin modernista sci-fi tyylistä, johon kuuluu mm. laaja värien käyttö. Hänen tuotantoonsa kuuluu West Side StoryMy Fair Lady, Camelot, Rollerball (1975), ensimmäiset 5 Star Trek elokuvaa, Superman (1978), Excalibur (1981), molemmat Derek Flint elokuvat, Apocalypse Now (1979) ja The Spy Who Loved Me

 

Arnaldo Putzu

Roomalainen Putzu oli ehkä historian viimeisiä alan artisteja ennen kuin elokuva-ala siirtyi halvempiin valokuvamaisiin postereihin. Hänen tuotantoonsa kuuluu The Secret Place (1957), The Magnificent TwoThat Riviera Touch, Carry On series, Creatures the World ForgotThe Legend of the Seven Golden Vampires ja Get Carter.

 

Enzo Sciotti

Jälleen yksi roomalainen todistamassa että ala on selkeästi italialaisten hallussa. Hänen tuotantoonsa kuuluu mm. The BeyondDemonsThe Blood of Heroes ja Lucio FulcinDario Argenton ja Lamberto Bavan elokuvia.

 

 

John Alvin

John Alvinin tyyli on persoonallinen ja värikäs. Siitä jää helposti tunne että nyt ollaan mukana suuressa eskapistisessa seikkailussa. Hänen tuotantonsa näet täältä

 

Drew Struzan

Drew on koko alan tunnetuimpia tekijöitä. Hänen tuotantoonsa kuuluu niin Star Warsit, Indiana Jonesit ja Blade RunnerThe ThingThe Cannonball Run, the Police Academy series, Back to the FutureE.T. the Extra-TerrestrialThe Muppet MovieComing to AmericaFirst BloodRisky BusinessD.C. CabStroker Ace*batteries not includedAn American Tail ja The Goonies. Vain muutama mainitakseni.

lauantai, 4. toukokuu 2019

Trivia 30: Lysistrate, kielletty näytelmä

Lysistrate on Aristofaneen kirjoittama antiikin kreikkalainen komedia, jonka aiheena on naisten julistama seksilakko saadakseen miehet lopettamaan peloponnesolaissodan. Komediassa on selkeä sodanvastainen sanoma ja toisaalta estotonta naureskelua seksin kustannuksella.

Aristofaneen Lysistraten kantaesitys oli Ateenan Dionysoksen teatterilla vuonna 411 eaa. Se esitettiin mahdollisesti Lenaia-juhlassa, ja sen koregina toimi Kallistratos. Tuossa vaiheessa peloponnesolaissota Ateenan ja Spartan johtamien liittoutumien välillä oli kestänyt jo kaksikymmentä vuotta, ja Ateena oli kärsinyt suuren tappion Sisilian sotaretkellä pari vuotta aiemmin.

Komedia kuuluu Aristofaneen näytelmäkirjailijanuran keskikauteen. Samana vuonna esitettiin Aristofaneen Naistenjuhla joka myös käsitteli naisten asemaa omalla tavallaan. Siinä naiset pitävät salaista kokkousta kuohuttavan naisvastaisen näytelmäkirjailijan vuoksi.

Mutta mistä Lysisttrate näytelmässä sitten on oikein kyse?

Lysistrate on kutsunut muiden kaupunkivaltioiden naiset koolle, sillä hänellä on tärkeää asiaa. Paikalle on kuitenkin tullut vain Kalonike (suomennoksessa Kleonike), jonka kautta kaikki naiset esitetään hedonisteiksi, jotka vaativat jämäkkää ohjausta. Lysistrate puolestaan näyttäytyy vahvana naisena, jolla on vahva omanarvontunto ja yhteisöllinen vastuuntunto.

Hetken päästää muitakin naisia alkaa saapua paikalle eri puolilta Kreikkaa. Lysistrate kertoo aikomuksestaan pakottaa miehet lopettamaan lakkaamattomalta tuntuva sotiminen. Naiset ovat innokkaita auttamaan, mutta kun Lysistrate kertoo, että se tapahtuisi seksilakon kautta, innostus hiipuu nopeasti. Lopulta Lysistrate saa kuitenkin taivuteltua muut naiset taakseen spartalaisen Lampiton avustuksella, ja naiset vannovat viinimaljan ääressä Lysistraten lausuman valan, jonka Kalonike toistaa muiden naisten puolesta.

»En tule naimaan mieheni enkä rakastajani kanssa
vaikka hän lähestyisi minua peitsi tanassa.
Elän kodissani koskemattomana, ylläni unelmapuku ja meikattuna,
niin että mieheni himot herää. Mutta minä en anna.
Ja jos hän yrittää väkisin, minä olen kylmä enkä värähdäkään.
En nosta jalkojani kattoa kohti, enkä käy nelinkontin hänen eteensä.
Jos pidän tämän valan, saan juoda tästä kannusta.
Mutta jos rikon, täyttyköön kannuni vedellä.»

Heti kun vala on vannottu, läheiseltä Akropoliilta kuuluu voitonhuuto: Ateenan vanhat naiset ovat vallanneet sen Lysistraten yllytyksestä, sillä siellä säilytetään Ateenan valtion kassaa, jota ilman sodankäynti on mahdotonta. Lampito lähtee levittämään sanaa naisten kapinasta. Muut naiset vetäytyvät Akropoliin muurien suojaan odottamaan miesten vastaiskua.

Vanhojen miesten kuoro saapuu, tarkoituksenaan polttaa Akropoliin portit, jos naiset eivät antaudu. He raahaavat puita, ja tuskittelevat savun ja työn raskauden kanssa. Pian paikalle saapuu vanhojen naisten kuoro vesiruukkuja kantaen. Myös he valittavat työn kovuutta, mutta sanovat olevansa valmiita auttamaan nuorempia naisia. Kuorot uhkailevat toisiaan, mutta lopulta vesi voittaa tulen ja miehetkin kastuvat läpimäriksi.

Paikalle saapuu komissaari poliisijoukkoja vastanneiden skyyttiläisten jousimiesten kanssa. Hän sanoo naisten olevan luonnoltaan hysteerisiä sekä viininjuontiin, seksuaalisiin hurjasteluihin ja vierasperäisiin kultteihin taipuvaisia, mutta toisaalta moittii miehiä siitä, etteivät nämä ole valvoneet naisiaan tarpeeksi. Komissaari on tullut hakemaan kassasta hopeaa laivaston tarvitsemiin airoihin. Naiset kuitenkin kukistavat tämän joukot pian.

Lysistrate palauttaa järjestyksen, ja selittää komissaarille naisten turhautumisen siihen, että miehet tekevät typeriä päätöksiä, jotka kuitenkin vaikuttavat kaikkiin, eivätkä kuuntele vaimojensa mielipiteitä. Lysistrate kietoo komissaariin päähän oman huivinsa ja antaa tälle korillisen villaa, ja sanoo, että sota on tästä lähtien naisten hoidossa. Hän kertoo myös tuntevansa sääliä nuoria, lapsettomia vaimoja kohtaan, kun nämä ikääntyvät yksin kotona miestensä ollessa sotimassa. Kun komissaari huomauttaa miestenkin ikääntyvän, Lysistrate huomauttaa, että miehet voivat mennä naimisiin missä iässä vain, mutta naisillä naimaikä on lyhyt; sitten nainen jo katsotaan liian vanhaksi. Lopulta komissaari poistuu tekemään valituksen naisten käytöksestä, kun taas Lysistrate poistuu Akropoliille.

Vanhojen naisten ja vanhojen miesten kuorojen välinen suunsoitto jatkuu, kunnes Lysistrate palaa kertoakseen uutisia: naiset ovat epätoivoisesti seksin tarpeessa ja alkavat livetä paikalta mitä erikoisempiin tekosyihin vedoten. Yksikin väitti olevansa menossa kotiin levittääkseen ”villansa” sängyn päälle, toinen puolestaan ”häkilöidäkseen”, kun taas kolmas oli tekeytynyt raskaaksi laittamalla kypärän asunsa alle. Lysistrate palauttaa kurin ja palaa takaisin Akropoliille odottamaan miesten antautumista.

Paikalle saapuu mies, joka on himon jäykistämä. Hän osoittautuu Kinesiaaksi, Myrrhinen mieheksi. Lysistrate määrää Myrrhinen kiihottamaan ja kiusaamaan miestään, kunnes tämä lopettaa sotimisen. Myrrhine lupautuu. Pari alkaa valmistautua sänkypuuhiin heti paikalla. Myrrhine kuitenkin haluaa sänkyyn vielä patjan, sitten tyynyn, sitten vielä peiton ja hajusteita, ja tekee kaikkensa viivytelläkseen toimintaa, ja lopuksi tuottaa miehelleen pettymyksen lukittautumalla takaisin Akropoliin suojiin.

Spartan lähettiläs saapuu yrittäen peitellä erektiotaan vaatteen alle. Hän pyytää rauhanneuvotteluita. Komissaari nauraa spartalaisen tilan nähdessään, vaikka on itse samassa jamassa, ja lupaa aloittaa neuvottelut. Miesten ja naisten kuorot yhdistyvät laulaen ja tanssien yhdessä. Lopulta lavalle tuodaan nuori Sovinto (Diallage) -niminen nainen samoin kuin Rauha Aristofaneen komediassa Rauha. Miehet eivät saa silmiään irti naisesta, ja heidän käymänsä ”neuvottelut” ovat täynnä kaksimielistä vihjailua. Lopulta erimielisyyksistä päästään sovintoon ja neuvottelut saadaan onnellisesti päätökseen.

Näytelmä päättyy juhliin, jossa miehet ja naiset laulavat ja tanssivat yhdessä.

 

Komedia kääntää sukupuoliroolit nurin päin ja on tyyliltään ja sisällöltään yksi Aristofaneen hillittömimpiä ja kaksimielisimpiä. Näytelmä tulkitaan nykyään usein feministisenä ja pasifistisena. Se ei kuitenkaan ole feministinen nykyaikaisessa mielessä: vaikkakin se osoittaa myötätuntoa naisten kokemuksia kohtaan, se uusintaa voimakkaasti sukupuolisia stereotypioita ja pilkkaa naisia yhtä paljon kuin miehiä.

Komedian tulkinnassa on otettava huomioon myös se, että antiikin kreikkalaisessa teatterissa kaikki näyttelijät, myös naisroolien esittäjät, olivat miehiä. Näin näytelmässä ei ole aitoa sukupuoliroolien nurin kääntämistä, sillä naiset eivät päässeet edes esittämään ylivaltaa miehiin nähden. Mitä seksilakon toimivuuteen todellisuudessa tulee, antiikin ajan miehillä olisi ollut muitakin hyväksyttyjä keinoja seksuaalisten halujen purkamiseen kuin vaimot, joten myös tämä vähentää naisten todellista valtaa.

Komedia ei myöskään ole yksiselitteisen pasifistinen, vaikkakin osoittaa ateenalaisten kyllästymistä pitkään sotaan.